Maupertuis – mahtaileva ja kunnianhimoinen tiedemies eli värikkään elämän
Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698–1759) oli tarkka julkisuuskuvastaan – Maupertuis’n elämäkerran kirjoittaneen Mary Terrallin mukaan ajoittain jopa pakkomielteisen tarkka.
Maupertuis oli sosiaalisesti taitava akateemikko, joka viihtyi akatemian lisäksi myös ylhäisön seurapiireissä ja kuninkaiden hoveissa. Hän oli taitava seuramies, joka hurmasi pöytäseurueet liehakoinnilla ja sukkeluuksilla.
Maupertuis oli julkisuudessa elegantti ja sanavalmis aatelisnaisten hurmaaja. Hän rakensi itsestään valistuneen ja edistyksellisen kuvan, raikkaan vaihtoehdon vanhalle akatemialle.
Tieteentekijänä Maupertuis’ta ajoi tarve kehitellä uutta. Akateemisen yleisön lisäksi hän halusi saada mainetta myös suuren yleisön silmissä. Siinä auttoivat hänen kaunokirjalliset kykynsä. Maupertuis tavoitteli korkeaa asemaa ja hyvää mainetta, mutta hänellä oli myös korkeita älyllisiä tavoitteita. Henkilökohtainen mahtailu kulki käsi kädessä hänen vaatimuksensa kanssa saada luonnontieteelliselle tutkimukselle lisää arvostusta.
Akateemisen uransa alussa Maupertuis otti roolin Newtonin esitaistelijana Ranskassa. Lapin matkan jälkeen hän keskittyi mekaniikan metafysiikkaan ja sikiämisen eli generaation teoriaan. Hän tavoitteli yleisten periaatteiden ymmärtämistä eri aloilla: fysiikassa, elämän tieteissä ja kosmologiassa – hän astui myös teologian tontille kirjoittamalla Jumalasta.
Maupertuis’n viimeisiä vuosia väritti julkinen riita hänen entisen ystävänsä Voltairen (oik. François-Marie Arouet, 1694–1778) kanssa. Silloin Maupertuis oli jo siirtynyt Ranskasta Preussin kuninkaallisen tiedeakatemian presidentiksi. Viimeisinä vuosinaan Maupertuis joutui myös poliittisiin ongelmiin asemassaan kahden keskenään sotaa käyvän valtion, Ranskan ja Preussin, välissä.
Tämä Maupertuis’n elämästä kertova teksti perustuu kalifornialaisen professorin, Mary Terrallin kirjoittamaan elämäkertaan Maupertuis, Maapallon muodon mittaaja (The Man Who Flattened the Earth, 2002) ja Osmo Pekosen artikkeleihin hänen toimittamassaan teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista (2019).
Varhaiset vuodet: Bretagnen rannikolta Pariisin kahviloihin ja salonkeihin
Maupertuis syntyi Saint-Malon rannikkokaupungissa Bretagnessa syyskuussa 1698. Hänen syntymäpäivänsä ei ole tiedossa – kastepäivä on 28.9.1698.
Saint-Malo oli vilkas ja vauras satamakaupunki, jonne laivat kulkivat Ranskan merentakaisista siirtomaista. Kaupungille omintakeista oli merikapteenien toimiminen kuninkaan laillistamina kaappareina, korsaareina. He hyökkäsivät muiden maiden kauppalaivastoja vastaan kuninkaan nimissä.
Myös Maupertuis’n isä René Moreau (1664–1746) oli korsaari. Hän osallistui Englantia vastaan käytyyn korsaarisotaan, joka oli osa eurooppalaista yhdeksänvuotista sotaa (1688–1697). Ansioituneen kaapparitoiminnan seurauksena hänet aateloitiin Maupertuis’n ollessa kymmenvuotias. Korsaariuran päätyttyä Moreau toimi kalastusalalla, luottamustehtävissä Bretagnen valtiopäivillä sekä edustajana Pariisin kauppaneuvostossa.
Maupertuis sovelsi kotikaupunkinsa ja perheensä korsaarikulttuuria oman julkisuuskuvansa rakentamisessa. Hän kertoi omaa akateemikon ja luonnontieteilijän tarinaansa ikään kuin seikkailukertomuksena. Hän myös esitti tieteen välttämättömänä kuninkaalle ja koko kansakunnalle.
16-vuotiaana Maupertuis muutti isänsä luo Pariisiin jatkamaan opintojaan Collège de la Marchessa, Pariisin yliopistoon liittyvässä pienessä kollegiossa.
Isänsä tavoin – ja isänsä järjestämänä – nuori Maupertuis kokeili sotilasuraa kuninkaan henkivartiokaartin musketöörinä. Samaan aikaan hän jatkoi matematiikan ja erityisesti geometrian opintojaan. Maupertuis opiskeli myös musiikkia.
Myöhemmin tutkimusmatkallaan Tornionlaaksossa hän viihdytti seuralaisiaan soittamalla kitaraa.
Isä osti Maupertuis’lle kapteenin vakanssin Lilleen sijoitetusta ratsuväkikomppaniasta ja rahoitti muutenkin aatelisnuorukaisen elämää. Kolmen vuoden jälkeen Maupertuis myi pestinsä eteenpäin ja muutti pysyvästi Pariisiin, jossa sai keskittyä akateemiseen elämään.
Pariisissa Maupertuis oli tuttu kasvo kahviloissa, erityisesti Café Procopessa ja Café Gradot’ssa – edellinen on Pariisin vanhin edelleen toiminnassa oleva kahvila.
Kahvilat olivat paikkoja, joissa sosiaalisesti eriarvoiset ihmiset pystyivät keskustelemaan hierarkioista välittämättä. Ne olivat ennen sanomalehtien aikaa julkisia tiloja, joissa poliittiset uutiset levisivät ja joissa niistä keskusteltiin.
Maupertuis istui muun muassa runoilija-kriitikko Antoine Houdar de La Motten (1672–1731) piirissä ennen kuin perusti oman kantapöytänsä.
Maupertuis’n pöytään kuuluivat muun muassa Charles Marie de La Condamine, (1701–1744) Alexis Claude Clairaut (1713–1765) ja Voltaire (oik. François-Marie Arouet, 1694–1778).
La Condamine oli yksi heistä, jotka lähtivät tutkimusmatkalle Peruun selvittämään maan muotoa. Clairaut oli Maupertuis’n retkikunnan keskeinen matemaatikko. Satiirikko ja kirjailija Voltaire oli myöhemmin pitkäaikainen kilpakumppani.
Kahviloista Maupertuis siirtyi hiljalleen myös salonkeihin. Aristokraattisten naisten ylläpitämät salongit olivat kirjallisen keskustelun areenoita, joissa sanavalmis Maupertuis pärjäsi hyvin.
Salonkien merkitys Pariisin kulttuurielämässä oli keskeinen, sillä ne olivat suhteiden luomisen paikkoja ja ponnahduslauta kuninkaalliseen hoviin.
Kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi
25-vuotiaana vuonna 1723 Maupertuis pääsi kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi. Useat tiedeakatemian jäsenet kuuluivat edellä mainitun La Motten piiriin, mikä vaikutti Maupertuis’n asemaan positiivisesti. Hän oli sosiaalisesti lahjakas ja tuottelias, jonka vuoksi hän eteni akatemian hierarkiassa nopeasti.
Maupertuis ei ollut matematiikan ihmelapsi kuten esimerkiksi Clairaut oli. Maupertuis’n vahvuus oli pikemminkin hänen puhelahjansa sekä taito tuoda itseään esiin ja löytää tutkimusaiheita, jotka erottivat hänet muista.
Kun Maupertuis aloitteli akateemista matemaatikon uraansa, ranskalainen matematiikka oli pysähtyneisyyden tilassa. Uudenaikaisinta matematiikkaa harjoitettiin Baselissa, Pietarissa ja Englannissa. Ei siis ihme, että Maupertuis lähti etsimään uutta oppia ulkomailta.
Ensin hän matkusti Lontooseen, jossa viipyi kolme kuukautta tutustuen newtonilaisen matematiikan ja luonnonfilosofian edustajiin. Matkan aikana hänet myös valittiin englantilaisen tiedeakatemian, Royal Societyn jäseneksi.
Lontoossa Maupertuis tapasi muun muassa tähtitieteellisten instrumenttien valmistajan, George Grahamin (1673–1751). Tähtitieteilijä James Bradley (1692–1762) oli tehnyt juuri tutkimuksia Grahamin valmistamalla zeniittisektorilla.
Bradleyn työ laitteineen teki Maupertuis’hin vaikutuksen. Myöhemmin hänen retkikuntansa tilasi Grahamilta sektorin, jolla he tekivät tähtitieteellisiä mittauksia ja selvittivät Pellon ja Tornion välisen leveysaste-eron.
Lontoon-matkansa jälkeen Maupertuis matkusti Sveitsiin Baseliin. Siellä hän pääsi erään aikansa arvostetuimman matemaatikon, Johann Bernoulli vanhemman (1667–1748) oppiin. Samalla hän tutustui tämän poikaan, Johann Bernoulli nuorempaan (1710–1790), josta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä.
Käännekohta: matka eksoottiseen Pohjolaan
Tutkimusmatkasta Tornionlaaksoon tuli Maupertuis’n elämän merkittävin käännekohta. Hän oli tuolloin 38-vuotias, jo ansioitunut akateemikko.
Maupertuis käytti matkaa aktiivisesti luodakseen itsestään kuvan valistuneena seikkailijana. Teoksessaan Maan muoto (La figure de la Terre, 1738) Maupertuis kertoo matemaattisten mittaustulosten lisäksi tarinallisesti seikkailustaan kaukana Pohjolassa.
Myöhemmin urallaan Maupertuis palasi usein seikkailuunsa. Matkasta tuli keskeinen osa hänen persoonaansa.
Tieteellisen kunnianhimon lisäksi Maupertuis’ta ajoi lähtemään todennäköisesti myös henkilökohtaiset syyt. Hän kirjoittaa:
“Tämä matka, jolle tuskin lähtisin, jos olisin tyytyväinen ja onnellinen, näyttää minusta nyt parhaalta mitä voin nykyisessä tilanteessani tehdä, ja ryhdyn siihen kaikella sillä suosiolla mitä mahtava ministeri vain saattaa osoittaa yksityisille kansalaisille.”
Matkan jälkeen Maupertuis ei saanut välittömästi sitä kiitosta, jota hän arvatenkin oli toivonut. Lapin retkikunnan tuloksista kiisteltiin akateemisissa piireissä kokonaiset kolme vuotta ennen mittaustulosten hyväksymistä.
Jos vastaanotto akatemiassa ei ollutkaan toivottu, seurapiireissä hän nautti mainetta kiinnostavana matemaatikkona.
Maupertuis’lla oli monia ylhäisiä naispuolisia ystäviä, joiden seurueissa hän viihtyi. Hän vietti aikaa myös kuninkaan hovissa ja hankki itselleen kunniaviran ja siihen liittyvän korkean 3 000 livren elinkoron.
Virkatehtävänä oli merenkulun parantaminen ja tehtävän oli räätälöinyt hänelle meriministeri Jean-Frédéric Phélypeaux de Maurepas (1701–1781). Rahan lisäksi virka toi Maupertuis’lle mainetta ja kunniaa.
Maupertuis oli siis seurapiirien ja niin sanotun filosofisen eliitin juhlima hahmo. Tuolle eliitille englantilainen luonnonfilosofia merkitsi valistusta. Voltaire kirjoitti poleemiseen tyyliinsä Maupertuis’n rohkeaksi uuden ajan tieteilijäksi – myöhemmin ääni kellossa muuttui, kun miesten välinen ystävyys kehittyi vihanpidoksi.
Provosoiva kirjoittaja ja huolellinen julkaisija
Maupertuis julkaisi uransa aikana useita teoksia anonyymisti. Hän käytti nimettömyyttä hyväkseen testatessaan ajatuksiaan tai provosoidakseen keskustelua.
Joskus hänen tekijyytensä paljastui ja joskus hän paljasti sen itse. Aikaisemmin anonyymina julkaistut tekstit saattoivat ilmestyä uudestaan osana hänen koottuja teoksiaan.
Maupertuis hallitsi julkisuuskuvaansa anonymiteetin avulla sekä muilla tarkkaan harkituilla julkaisustrategioilla. Hän oli tarkka teostensa visuaalisesta ulkoasusta typografiasta paperin laatuun.
Usein hän otti teoksesta ensin pienen rajoitetun painoksen – mahdollisesti anonyymin. Kun sillä oli herätetty lukevan yleisön huomio, hän painatti teosta lisää mahdollisesti uudella esipuheella varustettuna ja korjailtuna laitoksena.
Maupertuis oli taitava kirjoittaja. Hän kirjoitti sekä akateemiselle että suurelle yleisölle. Hän yhdisteli erilaisia tyylilajeja pitääkseen lukijoiden mielenkiinnon yllä. Hänet valittiinkin jäseneksi kaunokirjalliseen Ranskan akatemiaan (Académie francaise).
Valinta oli poikkeuksellinen, sillä vain harva tiedeakatemian jäsen oli saanut jäsenyyden myös kaunokirjallisessa akatemiassa. Kirjallisten lahjojen lisäksi Maupertuis oli myös sosiaalisesti taitava, mikä vaikutti osaltaan hänen pääsyynsä akatemian jäseneksi.
Tutkimusmatka eksoottiseen pohjolaan ja Newtonin esitaistelijan rooli määrittivät Maupertuis’n identiteettiä koko tämän elämän ajan. Kun aikaa matkasta kului, hän halusi kuitenkin edetä akateemisella urallaan ja löytää uusia tutkimusaiheita.
Vuonna 1739 Maupertuis esitteli levon lain vetovoimien kohteena oleville massoille. Muutama vuosi myöhemmin hän julkaisi tutkimuksen menetelmästä, jolla voitaisiin määrittää longitudi eli pituuspiiri merellä Kuun parallaksin avulla. Se oli osa hänen navigointimenetelmien kehittämiseksi tekemäänsä työtä ja sitä oletettavasti motivoi hänen saamansa merenkulun kehittämiseen liittyvä virka.
Vuonna 1742 Maupertuis julkaisi anonyymin teoksen Lettre sur la comète, jossa hän muotoili tieteellisen tekstin pyrstötähdestä kirjeeksi ylhäiselle naislukijalle. Teoksen sävy oli tarkoituksellisen viettelevä.
Kaksi vuotta myöhemmin Maupertuis esitti valon taittumislakia koskevan tutkimuksen. Se oli hänelle täysin uusi aihepiiri. Tutkimus toimi esimerkkinä pienimmän vaikutuksen periaatteesta, jonka hän myöhemmin yleisti koskemaan kaikkea mekaniikkaa. Tämä tapahtui hänen muutettuaan Berliiniin tiedeakatemian presidentiksi.
Uusia tutkimusaloja: kysymys sikiämisestä
Matematiikan, geodesian ja (meta)fysiikan ohella Maupertuis oli kiinnostunut niin sanotusta elämän tieteestä eli biologiasta. Hänen alun perin anonyymina julkaisemansa Fyysinen venus (Venus physique, 1745) käsitteli sikiämistä.
Tiedeakatemiassa ja myös sen ulkopuolella keskusteltiin siitä, miten elävät organismit sikiävät eli generoituvat. Tuolloin ei ollut yleisesti tiedossa, että alkio muodostuu siittiön siittäessä munasolun.
Melko yleisesti jaettu käsitys oli, että oli olemassa Jumalan ennalta luomia alkioita, joista yksilöt syntyvät. Seksuaalinen lisääntyminen tarkoitti prosessin käynnistämistä, jossa tuo ennalta muodostettu alkio kehittyi täysikasvuiseksi organismiksi.
Animalkulistisen teorian mukaan alkio odotti koiraan siittiöissä (animalculumeissa), ovistisen tai ovulistisen teorian mukaan alkio oli naaraan munassa.
Luonnontutkijat alkoivat tehdä uusia havaintoja, jotka kyseenalaistivat edellä esitellyt teoriat valmiiksi muodostetuista alkioista, jotka odottavat käskyä kehittyä.
Kiistanalaisessa kirjassaan Maupertuis esitti, miten jälkikasvu olisi sekoitus vanhemmistaan.
Maupertuis julkaisi sikiämistä käsittelevän teoksensa Pariisiin näytille tuodun mustaihoiselle äidille syntyneen albiinopojan innoittamana. Pientä poikaa esiteltiin kummajaisena Pariisin ylhäisöpiireissä ja Maupertuis tarttui tilaisuuteen.
Hän julkaisi anonyymina ensin teoksen nimellä Dissertation physique à l’occasion du nègre blanc ja myöhemmin täydennetyn laitoksen nimellä Vénus physique (Fyysinen Venus).
Samoin kuin pyrstötähdistä kertovan kirjansa, myös tämän hän kirjoitti oletetulle ylhäiselle naislukijalle eroottista sävyä peittelemättä. Teoksessaan Maupertuis esittää teorian, että organismit muodostuisivat vaiheittain organisoitumattoman aineen hiukkasista: jälkikasvu on “kahden siemenen sekoitus”.
Maupertuis oli aina ollut kiinnostunut eläinkunnasta. Hän oli keräillyt ja tutkinut matelijoita ja muita myrkyllisiä eläimiä jo lapsena. Hänellä oli koko elämänsä ajan paljon kotieläimiä: koiria, kissoja, eksoottisia lintuja ja jopa apinoita.
Kirjeessään Madame du Deffandille (1748) hän kirjoittaa:
“Ette uskoisi todeksi, mikä määrä kaikenlaisia eläimiä minulla on kotonani ja miten hyvin niiden kanssa viihdyn. Kun on jonkin aikaa elänyt tällä tapaa, niistä saa melkein yhtä paljon vaihtelua ja virkistystä kuin ihmisistä.”
Ensimmäisinä tiedeakatemiavuosinaan Maupertuis esitti akatemialle tutkimuksen skorpioneista. Hän meni tutkimuksissaan perinteisiä keräilijöitä ja havainnoijia pitemmälle tehdessään skorpioneilla erilaisia kokeita. Hän antoi niiden pistää koiria testatakseen niiden myrkyn vaikutusta. Hän myös sulki skorpioneja ja hämähäkkejä samaan astiaan ja tarkkaili niiden keskinäistä kamppailua.
Vallan kahvassa Berliinissä
Maupertuis muutti pysyvästi Berliiniin 47-vuotiaana vuonna 1745. Hän alkoi johtaa Preussin kuninkaallista tiedeakatemiaa laajoin valtuuksin.
Kuningas Fredrik II eli Fredrik Suuri (1712–1786) ihaili ranskalaista kulttuuria ja halusi nostaa tiedeakatemiansa tasoa. Hän halusi muodostaa Berliiniin kirjallisen, tieteellisen ja taiteellisen keskuksen ja siihen hän tarvitsi oppineita ihmisiä ulkomailta.
Fredrik oli pitkään yrittänyt saada Maupertuis’n asettumaan Berliiniin ja hän onnistui siinä viimein vuonna 1745. Sitä ennen Maupertuis oli jo viettänyt pitkiä aikoja Fredrikin hovissa ja ystävystynyt kuninkaan kanssa.
Maupertuis’ta oli alun perin suositellut Fredrikille Voltaire. Vuonna 1740 Maupertuis matkusti kuninkaan pyynnöstä tapaamaan tätä Weseliin lähelle Ranskan rajaa. Kuninkaan suosio imarteli Maupertuis’ta.
Kun kuningas matkusti sotaretkelle Sleesiaan, Maupertuis oleskeli Berliinissä. Rintamalla tylsistynyt kuningas kutsui Maupertuis’n seurakseen Preussin sotaleiriin.
Tapahtumien kulusta ei ole luotettavaa tietoa, mutta retken lopputuloksena oli, että preussilaisten ja itävaltalaisten joukkojen kohdatessa taistelussa Maupertuis joutui itävaltalaisten vangiksi.
Itävaltalaiset tunnistivat, että kyseessä ei ollut preussilainen upseeri ja veivät hänet Habsburgin hoviin Wieniin. Arkkiherttuatar Maria Teresia (1717–1780) esitteli Maupertuis’n seurapiireissä, kohteli tätä muutoinkin suopeasti ja lähetti takaisin Berliiniin.
Seikkailu sotatantereella ei uhannut Maupertuis’n henkeä, mutta toki mainetta kotimaassa. Voltaire kirjoitti Maupertuis’n seikkailusta piikikkään kuvauksen, jossa asetti vangitsemisen koomiseen valoon.
Pian tämän episodin jälkeen Maupertuis palasi Ranskaan.
Berliiniin Maupertuis saapui uudestaan viiden vuoden päästä vuonna 1745. Silloin hän luopui sekä elinkorostaan että jäsenyydestään Ranskan kuninkaallisessa tiedeakatemiassa.
Tarkkaa syytä siihen, miksi Maupertuis päätti lähteä Fredrikin palvelukseen, ei voi kuin arvailla. Hän oli joutunut kotimaassaan julkisten häväistyskirjoitusten kohteeksi, mutta se tuskin oli ainoa syy.
Berliinissä Maupertuis’ta odotti lähes rajaton valta muodostaa haluamansa kaltainen tiedeakatemia. Myös hänen läheinen ystävyytensä Preussin kuninkaan kanssa merkitsi kunniaa, jonka arvoa ei voinut mitata rahassa.
Muutettuaan Berliiniin Maupertuis avioitui Preussin prinsessa Amelien hovineidon, Catharina Eleonora von Borckin kanssa.
Puolisosta ja avioliitosta ei ole jäänyt juuri mitään tietoa historiankirjoihin. Liitossa huomion arvoista oli se, että ranskalainen katolinen nai pommerilaisen protestantin.
Todennäköisesti kyseessä oli sovinnainen ja poliittinen valinta, ei romanttinen suhde. Avioliitto oli kuninkaan lahja tiedeakatemian uudelle presidentille, ja se paransi Maupertuis’n sosiaalista asemaa.
Fredrikin hovissa Potsdamissa Maupertuis kuului kuninkaan sisäpiiriin. Tiedeakatemiassa hän sai lähes rajoittamattomat oikeudet, mikä herätti närää muissa akateemikoissa. Maupertuis oli mielissään uudesta asemastaan akateemisen vallan kahvassa. Kuningas antoi täyden tukensa hänen absolutistiselle asenteelleen.
Pienimmän vaikutuksen periaate
Berliinissä Maupertuis sai tieteelliselle työlleen tukea sveitsiläiseltä matemaatikolta, Leonhard Eulerilta (1707–1783). Euler oli ensimmäinen ulkomaalainen akateemikko, jonka Fredrik Suuri oli saanut houkuteltua akatemiaansa.
Euler on jäänyt matematiikan historiaan muun muassa ensimmäisenä funktion käsitteen käyttäjänä sekä summan (=) ja piin (π) merkinnöistä. Hänellä oli jo omana aikanaan maine Euroopan parhaana matemaatikkona.
Euleria kiinnosti Maupertuis’n pienimmän vaikutuksen periaate ja hän kehitteli sitä eteenpäin. Se sopi Maupertuis’lle, jonka matemaattiset taidot loppuivat kesken.
Pienimmän vaikutuksen periaate on matemaattinen versio metafyysisestä periaatteesta, jonka mukaan luonto toimii mahdollisimman yksinkertaisesti. Maupertuis kirjoittaa:
“Kun luonnossa jokin muuttuu, tälle muutokselle tarpeellinen vaikutuksen suure on pienin mahdollinen.”
Hän jatkaa:
“Kappaleiden törmäyksissä liike jakaantuu siten, että vaikutuksen suure muutoksen tapahduttua on mahdollisimman pieni. Lepotilassa tasapainotilassa olevat kappaleet asettuvat siten, että jos niihin kohdistuu jokin pieni liike, vaikutuksen suure minimoituu.”
Pienimmän vaikutuksen periaate liittää yhteen maailmankaikkeuden kaikki ilmiöt mahdollisimman taloudellisesti.
Jokaiseen liikkeeseen ja mekaaniseen vuorovaikutukseen liittyy vaikutus, joka on massan, nopeuden ja matkan tulo. Suure on kappaleiden vaikutuksen muutos, ja se muutos on pienin mahdollinen.
Pienimmän vaikutuksen periaatteella Maupertuis otti myös kantaa metafyysiseen kysymykseen Jumalan olemassaolon todistamisesta. Hänen mukaansa se, että kun tiedetään kaikkien liikkeen ja levon lakien perustuvan tarkoituksenmukaisimpaan ja sopivimpaan periaatteeseen, se todistaa niiden johtuvan kaikkivaltiaasta olennosta.
Vuonna 1749 Maupertuis julkaisi teoksen Essai de cosmologie, esseitä kosmologiasta. Siinä hän kirjoitti pienimmän vaikutuksen periaatteesta, liikelaeista ja Jumalasta.
Maupertuis uskoi, että tuon periaatteen avulla hän voisi paljastaa jumalallisia totuuksia, soveltaa niitä käytäntöön sekä ymmärtää ilmiöiden taustalla piileviä syitä. Hän julkaisi teoksen tapansa mukaan akateemisen yleisön lisäksi hienostuneelle laajemmalle yleisölle.
Akateeminen ja henkilökohtainen ilmiriita
Preussissa Maupertuis’ta ei otettu helposti vastaan hänen ranskalaisuutensa ja akatemiassa saamansa itsevaltaisen aseman vuoksi.
Kosmologian julkaisemisen jälkeen kritiikki häntä kohtaan kasvoi. Se kärjistyi, kun saksalainen matemaatikko Johann Samuel König (1712–1757) sekä kiisti pienimmän vaikutuksen periaatteen universaalisuuden että väitti Gottfried Leibnizin (1646–1716) esittäneen saman periaatteen jo vuosikymmeniä aiemmin eräässä julkaisemattomassa kirjeessä.
König ja Maupertuis tunsivat toisensa vuosien takaa. Maupertuis oli järjestänyt Königin matemaatikko Èmilie du Châtelet’n (1706–1749) kotiopettajaksi ja avannut ovet Pariisin ja myöhemmin Berliinin tiedeakatemiaan.
Königin hyökkäys Maupertuis’ta ja sitä kautta koko Berliinin tiedeakatemiaa vastaan tuli yllätyksenä.
Voltaire liittyi myös arvostelijoiden rintamaan ja alkoi kaikilla satiirikon kyvyillään puolustaa Königiä. Voltaire ja Maupertuis, jotka olivat aikoinaan olleet ystäviä ja tukeneet toisiaan ylistävillä kirjoituksilla, olivat vuosien aikana keränneet katkeruutta, joka nyt leimahti liekkeihin.
Voltairella ja Maupertuis’lla oli molemmilla ollut romanttinen suhde Émilie du Châtelet’n kanssa ja mustasukkaisuus vaivasi molempia miehiä. Tilannetta ei helpottanut se, miten Preussin kuningas Fredrik II piti molempia miehiä lähipiirissään ja mielisteli heitä kilpaa.
Kun Voltairen kumppani Châtelet kuoli vuonna 1749, Voltaire muutti pysyvästi Berliiniin. Tällöin Maupertuis ja Voltaire päätyivät asetelmaan, jossa he taistelivat kilpaa kuninkaan suosiosta.
Henkilökohtainen konflikti siis syvensi akateemista riitaa. Maupertuis vaati, että Königin väittämän kirjeen alkuperä selvitetään. Pamfletteja kirjoiteltiin puolin ja toisin, ja riitaa seurattiin lehdistössä ympäri Eurooppaa. Myös kuningas osallistui kirjoituksillaan Maupertuis’n puolustamiseen.
Kuningas myös määräsi pyövelinsä polttamaan Voltairen pilkkateoksen takavarikoidut kappaleet julkisesti kaupungilla. Sitten hän lähetti kirjojen tuhkat piristämään keuhkotaudin vuoksi sairasvuoteella makaavaa Maupertuis’ta.
Maupertuis oli ollut elämänsä aikana osallisena useissa henkilökohtaisissa ja akateemisissa konflikteissa, mutta tämä riita vaikutti häneen syvästi. Maupertuis pelkäsi, että Voltaire onnistuisi esittämään hänet naurettavassa valossa, vaikka aikalaiset osasivatkin tunnistaa Voltairen yliampuvan tyylin.
Vaikeat viimeiset vuodet: takaisin Ranskaan, kuolema Sveitsissä
Ristiriidat ja heikentynyt terveys ajoivat Maupertuis’n Berliinistä Ranskaan vuoden ajaksi.
Hän palasi Berliiniin kesällä 1754 viettäen siellä vielä kaksi vuotta, kunnes kesällä 1756 matkusti jälleen synnyinkaupunkiinsa Saint-Maloon. Pohjoisen viileässä ilmastossa keuhkotauti uusiutui joka talvi, ja Maupertuis kaipasi kotikaupunkinsa ilmastoon.
Merenrantakaupunki myös toimi rauhoittumisen paikkana silloin, kun Pariisin tai Berliinin tiede- ja seurapiirien juonittelu alkoi rasittaa liikaa.
Pian Maupertuis’n lähdön jälkeen Preussin ja Ranskan välille syttyi sota, joka nimettiin myöhemmin Seitsenvuotiseksi sodaksi.
Elämänsä kolme viimeistä vuotta Maupertuis kamppaili heikkenevän terveytensä sekä sen vaikean tilanteen kanssa, että hän oli kahden keskenään sotivan kuninkaan alamainen. Maupertuis’n läheiset välit Preussin kuninkaan kanssa saivat hänet näyttämään Ranskassa jopa maanpetturilta.
Myöskään preussilainen puoliso ei helpottanut Maupertuis’n asemaa. Hän yritti järjestää asiansa niin, että olisi luopunut Preussin kuninkaan palveluksesta ja palannut Ranskan kuninkaan suojelukseen.
Hän myös toivoi voivansa tuoda puolisonsa Ranskaan Alsaceen (saks. Elsass) tai jollekin muulle raja-alueelle. Asia ei kuitenkaan edennyt hovissa.
Kirjeessään Johan Bernoulli nuoremmalla hän kirjoitti:
“Menneinä päivinä olin preussilainen Versailles’ssa ja ranskalainen Potsdamissa, ja yhtä luontevasti molemmissa paikoissa. Tänään en voi olla kumpaakaan kummassakaan maassa.”
Maupertuis tunsi olonsa voimattomaksi, mikä ei ollut hänelle tuttu tunne. Hän myös ymmärsi, että asema kahden kuninkaan välissä heikensi hänen mainettaan.
Lääkärit suosittelivat keuhkotaudista kärsivälle Maupertuis’lle matkaa Italiaan. Saint-Malon ilmasto ei riittänyt parantamaan Maupertuis’ta.
Hän lähti matkaan, mutta pysähtyi Bordeaux’oon entisen rakastajattarensa herttuatar d’Aiguillonin (1726–1796) luo. Seuraavaksi hän matkusti hiukan etelämmäksi Toulouseen, luopui lopulta ajatuksesta matkustaa Italiaan ja lähti matkalle Berliiniin vaimonsa luo.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt päämääräänsä vaan kuoli keuhkotaudin heikentämänä Baselissa Sveitsissä ystävänsä Johann Bernoulli nuoremman kotona 27. heinäkuuta 1759.
Basel oli protestanttista aluetta, joten Maupertuis haudattiin viereisen Dornachin kaupungin katoliseen kirkkoon.
“Hän maalaa sellaisella lämmöllä ja eloisuudella, että hän kuljettaa meidät niihin kaukaisiin paikkoihin, joita hän kuvaa. Kiipeämme hänen kanssaan Horilankerolle; seuraamme häntä jäätyneelle Tornionjoelle; kiidämme hänen kanssaan lappalaisten hauraissa pulkissa.”
Näin lausui Maupertuis’n kuoleman jälkeen hänen seuraajansa Ranskan akatemiassa tapojen mukaisessa ylistyspuheessa.
Omana aikanaan Maupertuis oli keskeisiä tieteellisiä ja kirjallisia toimijoita Euroopassa, mutta hänen maineensa himmeni jo vuosisadan loppuun mennessä.
Lähteet:
Pekonen, Osmo. “Johdanto: Maan muotoa mittaamassa”. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Terrall, Mary. Maupertuis. Maapallon muodon mittaaja. Suom. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, Tornio, 2015 (alk. 2002).
LISÄÄ LUETTAVAA
Muotokuva maan litistäjästä
Tornionlaakson astemittauksen jälkeen Maupertuis maalautti itsestään muotokuvan, joka esitti hänet arktisena seikkailijana.
Elämä aikajanalla
Maupertuis'n elämän käännekohdat ja merkittävimmät julkaisut kronologisessa järjestyksessä.