Elämää 1730-luvun Tornionlaaksossa
Juhannuksena 1736 ranskalainen retkikunta saapui Euroopan pohjoisimpaan kaupunkiin, joka oli perustettu reilut 100 vuotta aikaisemmin, vuonna 1621. Ruotsin valtakunnassa elettiin pitkää rauhan aikaa, ja Tornionlaakson asutus kasvoi voimakkaasti.
Tornio – Euroopan pohjoisin kaupunki
Jo ennen kaupungin perustamista Tornion Suensaarella oli ollut pitkään vakiintunut kauppapaikka. Ensimmäinen varma maininta Tornion pitäjästä on 1340-luvulta.
Kun ranskalaisen retkikunta saapui Tornioon, suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikana tuhoutunut kaupunki oli vastikään jälleenrakennettu. 1730-luvulla Torniossa oli noin 520 asukasta.
Retkikunta majoittui kaupungin porvariston ja papiston huoneissa ja seurusteli heidän kanssaan. Keskustelu sujui pääasiassa latinaksi – vain muutama torniolainen osasi ranskaa.
Erityisesti talvella retkikuntalaisilla oli aikaa seuraelämälle.
“On merkillistä löytää niin pitkältä ja niin vähän liikennöidyltä reitiltä Versailles’n tietä kauniimpia teitä, jotka on raivattu umpimetsään ja joiden toivoisi johtavan onnellisemmille seuduille. Niin ei käy, vaan tien päässä on Tornion kaupunki, jonka kuusipuiset muurit ovat neljästä viiteen jalkaa korkeat*, jonka kaunein talo tuskin vetää vertoja teidän sveitsiläisenne** asumukselle ja jossa on vain kuutisenkymmentä talonomistajaa, ottamatta huomioon kuolleita, jotka kummittelevat siellä joka päivä.”
*Noin 1,5 metriä. **Aatelisten portinvartijat olivat usein sveitsiläisiä.
Näin kaunopuheisesti Maupertuis kirjoittaa vaikutelmistaan ranskalaiselle ystävälleen herra d’Argensonille.
Kirjeenvaihto Torniosta Ranskaan oli sujuvaa. Posti tuli kaupunkiin kerran viikossa. Retkikuntalaiset saivat Ranskasta saapuvan postinsa sujuvasti myös pohjoisempana Pellossa oleskellessaan.
Pohjan sodassa tuhoutunut kaupunki oli juuri jälleenrakennettu
Kaupungin asemakaava oli yksinkertainen: kolme rinnakkaista katua kulki Kaupunginlahden rannan mukaisesti. Niitä asutettiin sosiaalisen arvojärjestyksen mukaisesti.
Varakkaimmat porvarit asuivat Rantakadulla, järjestyksessä seuraavat Takakadulla ja vähäisempi väki takimmaisella Kolmannella kadulla.
Vuonna 1736 kaupungissa oli 86 porvaria, joiden talot jakaantuivat melko tasaisesti kolmen kadun varrelle.
Kolmen pääkadun poikki kulki 14 pikkukatua.
Kun ranskalaiset tulivat Torniooon, se oli saatu vastikään jälleenrakennettua.
Suuren Pohjan sodan aikana, kun perääntyvät sotilaat majoittuvat Torniossa vuoden 1714 aikana, kaupungissa paloi kolmisenkymmentä taloa.
Lopullisesti kaupunki tuhoutui lähes täysin isonvihan venäläishyökkäyksissä 1715–1716. Jäljelle jäi vain kirkko, joitakin aittoja ja savupirttejä. Jälleenrakennus oli hidasta ja kesti 1730-luvun puoliväliin asti.
Kuten Maupertuis’n kuvailusta käy ilmi, kaupunkia kiersi tulliaita. Aidan tarkoituksena oli estää luvaton kaupankäynti eli verotuksen välttely. Aidassa oli kaksi porttia, jotka lukittiin yöksi. Valtio säänteli kauppaa merkantilismin oppien mukaisesti. Kauppaa sai käydä vain kaupungeissa.
Outhier kuvaili matkakirjassaan kaupungin taloja: Ne oli rakennettu puusta, ja kaikissa asuinhuoneissa oli takka. Asuinrakennuksia oli vähintään pihan kahdella sivulla, kahdella muulla oli tallit ja heinäsuojat. Pihat olivat suuria myös kaupungissa.
Maata viljeltiin sekä tulliaidan sisä- että ulkopuolella.
Valtaosa kaupunkilaisten navetoista oli joen länsirannalla Mattilan eteläpuolella. Lehmät käytiin lypsämässä soutaen. Outhier’n kuvailun mukaan lehmät olivat pieniä, valkeita ja sarvettomia. Kuvaus sopii lapinlehmään. Lapinlehmä on nykyisin uhanalaiseksi luokiteltu vain Suomessa elävä alkuperäisrotu.
Tärkeimmät julkiset rakennukset olivat raatihuone, koulu ja kirkko
Raatihuone sijaitsi Rantakadulla. Se oli järjestyksessään jo kaupungin viides. Edelliset olivat palaneet tai tulleet muuten käyttökelvottomiksi.
Maupertuis’n retkikunnan aikaan käytössä ollut raatihuone oli valmistunut alle kymmenen vuotta aikaisemmin, 1728. Se oli edeltäjiään pitkäikäisempi, kunnes paloi vappuna 1871.
Raatihuoneen katto oli rakennettu niin sanotusti italialaiseen tapaan. Se oli säterikatto eli kaksiosainen rakennelma, jossa katto-osien välissä oli pystysuora osa. Mallia oli otettu oletettavasti Tukholman julkisista rakennuksista. Raatihuoneen tornia koristi kullattu nuppi. Torneineen rakennus kohosi selvästi kaupungin muita rakennuksia korkeammalle.
Ala-alkeiskoulu eli pedagogio oli aloittanut toimintansa melko pian kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1630. Koulussa oli yksi koulumestari – retkikunnan aikoihin Johan Wegelius, joka oli työskennellyt aikaisemmin Enontekiön kappalaisena. Wegelius tunsi pohjoiset alueet hyvin ja avusti retkikuntaa merkittävästi.
Koulu oli toiminut pitkään porvareilta vuokratuissa tiloissa, mutta vuonna 1736 koulua oli käyty jo kolmisenkymmentä vuotta omassa rakennuksessa lukuun ottamatta isonvihan aikaisia evakkovuosia.
Asuinalueelta hiukan etäämpänä olevalle kirkolle vei polku. Kirkko oli valmistunut 1686 tulipalossa tuhoutuneen kirkon tilalle ja nimetty kuningatar Hedvig Eleonooran (1636–1715) mukaan.
Kaupungin kirkossa jumalanpalvelukset pidettiin ruotsiksi. Tornio oli kaupungin perustamisen aikoihin erotettu Alatornion emäseurakunnasta omaksi kappeliseurakunnakseen.
Suomenkielinen väki kokoontui joen itäpuolella Pirkkiössä sijaitsevaan Alatornion kirkkoon.
Nykyinen Alatornion kirkko on rakennettu reilut 60 vuotta Maupertuis’n retkikunnan vierailun jälkeen. Silloinen kivikirkko oli rakennettu 1500-luvun lopulla. Vanhasta kirkosta on jäljellä muurinpätkä nykyisen kirkon rakenteissa.
Kauppaa Lapista Tukholmaan
1730-luvun alussa Tukholman-kauppa alkoi keskittyä yhä harvemman porvarin käsiin. Viisi huomattavinta kauppiasta hoiti noin 40 prosenttia Tornion viennistä.
Tärkein vientituote oli lohi, jota seurasivat järjestyksessä voi, kapakala (kuivattu kala), porontaljat ja niin sanotut lapintavarat eli peskit (poronnahkaiset takit), käsineet ja kengät.
Tukholmaan vietiin päävientituotteiden lisäksi ainakin siikaa, höyheniä, tervaa, lautoja, talia ja villiriistan turkiksia.
Laivat purjehtivat Purralahdessa olevasta satamasta. Noin seitsemän kilometriä Torniosta länteen päin oleva Purralahti on nykyisin maatunut ja sen aallonmurtajien rippeet ovat maalla.
Voimakkaasta maankohoamisesta johtuva lahden maatuminen vaivasi kaupunkilaisia jo 1700-luvulla, ja satamalle sekä myös kaupungille haettiin useasti uutta paikkaa. Lopulta uuden sataman paikka löydettiin Röyttästä.
Keväällä laivat kuljettivat Tukholmaan Lapin markkinoilta talvella hankittuja tavaroita, syksyllä kesän aikana kertynyttä satoa.
Retkikunnan saapumista edeltävän keväänä Länsipohjan eli Västerbottenin maaherra Gabriel Gyllengrip oli käynyt Torniossa suorittamassa tutkinnan porvareiden joukossa. Torniolaiset eivät noudattaneet kruunun määräysten mukaista merkantilistista, tarkasti säänneltyä elinkeinopolitiikkaa.
Vierailunsa jälkeen Gyllengrip määritteli, kuinka monta erilaista elinkeinonharjoittajaa kaupungissa saisi olla. Esimerkiksi kauppiaiden määrän hän rajoitti 24:ään, perä- ja merimiehien määrän 23:een.
Käytännössä Torniossa ei kuitenkaan noudatettu annettuja rajoituksia.
Ranskalaiset torniolaisten taloissa
Retkikunta majoittui kaupungin porvariston ja papiston huoneissa ja seurusteli heidän kanssaan. Erityisesti talvella oli aikaa seurusteluun.
Torniossa oli tiettävästi vain muutama ranskankielentaitoinen henkilö: Länsipohjan rykmentin Tornion komppanian komentaja, aatelissäätyinen everstiluutnantti Carl Magnus Du Rietz ja hänen puolisonsa Ebba Katariina Du Rietz sekä retkikunnan tulkkina toiminut nuori Anders Hellant.
Pappien kanssa keskustelu sujui latinaksi.
Kesäaikaan retkikuntalaiset eivät viipyneet Torniossa yhtäjaksoisesti pitkiä aikoja. Silloin he majoittuivat pormestari Petter Johan Pippingin talossa Närässä. Talvella he tarvitsivat kuitenkin enemmän tilaa.
Monnier ja Celsius asuivat Helanderin porvarisperheen talossa Rantakadulla. Camus ja Herbelot majoittuivat Planströmin perheen luo, Maupertuis ja Sommereux pormestarin veljen, herra Pippingin luona.
Outhier asui rouva Margareta Tornbergin talossa, joka muista poiketen oli Takakadulla. Tornberg oli lääkäri Erik Rokmanin anoppi.
Outhier kirjoittaa 28. marraskuuta 1736:
“Elämämme Torniossa oli varsin viihtyisää. Everstiluutnantti Du Rietz, kirkkoherra - - -, entinen isäntämme pormestari Pipping, rehtori Wegelius ja kirkkoherra Brunniuksen veli olivat vakituista seurapiiriämme, ystävällistä ja henkevää väkeä. Meillä oli hyvä yhteishenki ja hilpeä mieli, ja se riitti tekemään elämämme miellyttäväksi. Seudun asukkaat olivat ottaneet meidät ystävikseen; suomen kielen tulkkimme Hellant kertoi tänään päivällispöydässä, että joukko talonpoikia oli pyytänyt päästä mukanamme Ranskaan, jotta he voisivat opettaa meikäläisille kalastajille lohenpyyntiä.”
Lähteet:
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Kirje herra d’Argensonille”. Suom. Osmo Pekonen. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Mäntylä, Ilkka. Tornion historia. 1. osa, 1621–1809. Tampere, 1971.
Outhier, Réginald. Matka Pohjan perille. Maupertuis-säätiö ja Väyläkirjat, 2011 (alk. 1744).
Pekonen, Osmo. La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en Suède en 1736–1737. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, 2010.
Siltojen Tornio: Katsaus Tornion liikenneyhteyksien historiaan: https://www.tornio.fi/wp-content/uploads/2018/01/Sillatesite.pdf
Vahtola, Jouko. “Tornio - vuosisatojen portti Lappiin ja länteen”: https://www.tornio.fi/wp-content/uploads/2018/02/Torniohistoria.pdf
1730-luvun Ruotsissa elettiin sotien välistä aikaa
Maupertuis’n retkikunnan aikaan nykyinen Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa.
Ruotsin suurvalta-aika oli loppunut suureen Pohjan sotaan ja sen ratkaisevaan taisteluun Pultavassa 1709. Venäjä oli miehittänyt Suomea vuosina 1714–1721. Ajanjakso sai pian nimen isoviha.
Venäläiset eivät miehittäneet Tornionlaaksoa pysyvästi, mutta tekivät alueelle toistuvia iskuja. Tornion kaupunki tyhjeni muutamaksi vuodeksi, kun sen asukkaat pakenivat Lappiin, lähipitäjiin tai pääkaupunkiin Tukholmaan asti.
Ylempi jokivarsi selvisi sodasta kaupunkia paremmin. 1730-luvulla Tornionlaakson asutus kasvoi voimakkaasti. Kun Maupertuis’n retkikunta kulki Tornionjokea edestakaisin, asutus oli vielä keskittynyt lähinnä jokivarteen.
1741 Ruotsi oli uudelleen sodassa Venäjää vastaan. Tuolloin Tornionlaaksoa verottivat sodan lisäksi myös heikot sadot ja kulkutaudit.
Tornionlaakso kuului Länsipohjan lääniin
Suuri Pohjan sota
Ruotsin suurvalta-ajan katsotaan päättyneen suureen Pohjan sotaan.
Vuonna 1700 alkanut sota kärjistyi Pultavan taisteluun 1709, jossa Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion. Kuningas Kaarle XII (1682–1718) pakeni Turkkiin ja monia taisteluihin osallistuneita ruotsalaisia vietiin sotavangeiksi Venäjälle.
Esimerkiksi Maupertuis’n aikana Torniossa asunut Länsipohjan rykmentin Tornion komppanian komentaja Carl Magnus Du Rietz (1681–1741) oli ollut sotavankeudessa Kazanissa, jossa hän oli tavannut vaimonsa Ebba Katarina Horn af Rantzien. Tämä oli niin ikään myös vankeudessa perheensä kanssa.
Pultavan taistelun jälkeen venäläiset valtasivat Viipurin 1710 ja lopulta lähes koko nykyisen Suomen. Venäjän raaka miehitysaika 1714–1721 tunnetaan nimellä isoviha.
Ruotsin armeija vetäytyi 1714 Tornion kautta Pohjanlahden länsipuolelle. Armeijan läsnäolo verotti asukkaita, jotka joutuivat luovuttamaan satonsa armeijan rippeiden huoltamiseen.
Suuri Pohjan sota päättyi Venäjän kanssa solmittuun Uudenkaupungin rauhaan 1721.
Venäjä koettelee myös Torniota
Venäläiset tekivät iskuja ja ryöstöretkiä Tornioon ja jokivartta ylöspäin ensimmäisen kerran alkuvuodesta 1715.
Venäläiset eivät miehittäneet Tornionlaaksoa pysyvästi, mutta pelko pysyi alueella. He tekivät toistuvia iskuja Länsipohjan läänin rannikolle.
Taloja autioitui ja Tornion kaupunki oli käytännössä tyhjillään vuodesta 1715 vuoteen 1717. Kaupungin porvarit olivat paenneet lähipitäjiin, kauemmas Lappiin tai Jäämerelle tai pääkaupunkiin Tukholmaan.
Kaiken lisäksi 1716–1719 Tornionlaaksoa koetteli neljä peräkkäistä katovuotta. Pohjoisemmassa tilanne oli parempi, koska siellä asukkaat pystyivät turvautumaan riistanpyyntiin ja siirtymään Jäämeren rannikolle.
Sota vei monta tornionlaaksolaista taisteluissa ja tauteihin.
Väestö kasvaa jälleenrakennuksen ajalla
Kuningas Kaarle XII:n kuolema 1718 aloitti Ruotsissa uuden ajan, joka tunnetaan historiankirjoituksessa vapauden aikana tai säätyvallan aikana. Valtiopäivät lopettivat kuninkaan yksinvallan ja lähes kaikki valta siirrettiin valtiopäiville. Tällä säädyt pyrkivät estämään uusien sotien syttymisen.
Säädyt – aateliston, papiston, porvareiden ja talonpoikien edustajat – kokoontuivat kolmen vuoden välein valtiopäiville. Käytännössä se tarkoitti, että valta oli pitkälti virkamiesten ja valtaneuvoston käsissä.
Koko sodan jälkeinen vuosikymmen oli jälleenrakennuksen aikaa. Autioituneet tilat asutettiin uudelleen.
Ylitornio – pitäjään kuului myös nykyinen Pello – oli selvinnyt sotavuosista Alatorniota paremmin.
Väestön määrä alkoi kasvaa Tornionlaaksossa 1720-luvulla ja kasvoi lähes sata vuotta aina Suomen sotaan 1808–1809 asti.
1730-luvulla asutus kasvoi voimakkaasti, kunnes taas hidastui 1740-luvulla, jolloin Ruotsi oli jälleen sodassa. 1740-luvun alussa alueen asukkaita verottivat myös heikot sadot ja kulkutaudit.
Kun Maupertuis’n retkikunta kulki Tornionjokea edestakaisin, jokilaakson asutus oli vielä keskittynyt lähinnä jokivarteen. Väkiluku oli ehtinyt palautua samalle tasolle, jolla se oli ollut ennen sotavuosien alkamista 1600- ja 1700-lukujen taitteessa.
Järvikyliä alettiin asuttaa isommissa määrin vasta seuraavina vuosikymmeninä.
Kohti uutta sotaa
Juuri niihin aikoihin kun Maupertuis’n retkikunta oleili Ruotsissa, Tukholmassa hatut ja myssyt taistelivat vallasta.
Hatut halusivat palauttaa suurvalta-Ruotsin Ranskan tuella eli valloittaa takaisin Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa menettämänsä alueet.
Myssyt edustivat maltillisempaa ulkopoliittista linjaa suhteessa Venäjään. Vuoden 1738 valtiopäivillä valtaan nousi hattupuolue.
Ruotsi julisti sodan Venäjää vastaan kesäkuussa 1741. Armeijat kohtasivat elokuussa Lappeenrannassa, jossa alivoimaiset ja heikosti huolletut ruotsalaiset kärsivät tappion.
Lappeenrannan taistelussa kuoli myös edellä mainittu Länsipohjan rykmentin Tornion komppanian komentaja Du Rietz.
Hattujen sodan venäläishyökkäys ei yltänyt Tornionlaaksoon asti. Rintamalinja kulki pohjoisessa Oulun ja Kemin välillä. Rauha solmittiin 1743 Turussa.
Hyödyn aikakausi
1700-luvusta puhutaan Ruotsin valtakunnassa myös hyödyn aikakautena.
Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian perustaminen vuonna 1739 oli konkreettinen merkki siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen panostettiin.
Maupertuis’n retkikunnan kohtaamista henkilöistä Anders Hellant (1717–1789), maaherra Gabriel Gyllengrip (1687–1753), Jonas Meldercreuz (1715–1785) ja Abraham Steinholtz (1710–1781) ovat malliesimerkkejä hyödyn aikakauden valistuneista ruotsalaisista, jotka tutkivat periksiantamattomasti uusia mahdollisuuksia valjastaa pohjoisen luonnonvarat palvelemaan valtakunnan taloudellista kehitystä.
Lähteet:
Teerijoki, Ilkka. **“Tornionlaakson asutuskehitys 1600–1809” . Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Toim. Olof Hederyd et al. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta. Jyväskylä, 1993.
Tieteen termipankki: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:vapaudenaika
Wikipedia: Suuri Pohjan sota: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_Pohjan_sota
Tornionjoki oli valtaväylä
Keskeinen syy, miksi retkikunta rakensi kolmiomittausverkon Tornion ja Pellon välisille vaaroille, oli joki. Väylä helpotti liikkumista mittauspisteiden välillä. Isokokoiset ja raskaat mittausvälineet kulkivat melko vaivattomasti veneissä.
Veneet olivat ranskalaisten silmiin kevyitä ja niiden soutajat rohkeita ja väsymättömiä. Paikallisten kulkeminen Tornionjoen monissa koskissa teki matkalaisiin vaikutuksen.
Outhier’n kokemuksen mukaan Torniosta ei löytynyt yhtään veneetöntä asukasta.
Talvisin väylää pitkin kuljettiin hevosten vetämällä reellä. Talvitiet merkittiin näreillä eli nuorilla puilla ja koskipaikat kierrettiin maata pitkin.
Maupertuis kuvaili Maan muoto -teoksessaan ihaillen suomalaisten kevyitä veneitä. Ne vedettiin rannassa helposti maalle suojaan, samoin niitä kannettiin vaivattomasti pitkiäkin matkoja.
Taipuisat veneet eivät vahingoittuneet helposti joen useissa koskissa, joissa “peloton suomalainen ohjaa sitä pitkällä airolla, kaksi muuta soutaa kaikin voimin, jotta vene ehtisi pois takaa-ajavien laineiden tieltä, jotka ovat joka hetki valmiina nielaisemaan sen.”
Maupertuis ylisti suomalaisia rohkeiksi ja väsymättömiksi soutajiksi.
Myös Outhier kiinnitti huomiota veneiden keveyteen. Veneet oli rakennettu ohuista kuusilaudoista. Laudat oli kiinnitetty nauloilla ja poronjänteestä tehdyllä nuoralla emäpuusta ja muutamasta kaaripuusta rakennettuun kehikkoon. Lopuksi veneet oli tervattu kauttaaltaan hyvin.
Useimmiten veneissä oli myös masto, joka pystytettiin ja kiinnitettiin kolmella köydellä. Purjeena käytettiin yleisesti myös pientä kuusta oksineen, Outhier huomioi.
Keveyden vuoksi veneet eivät rikkoutuneet helposti koskissa, ja ne oli helppo vetää rannalle suojaan.
Ei veneettömiä asukkaita
Outhier kirjoitti matkakirjassaan, että Torniossa ei ollut veneettömiä asukkaita.
Koko sulan veden ajan vene oli keskeisin kulkuväline. Siitä Outhier oli tyytyväinen, sillä jalan kulkeminen oli hänen mukaansa “äärimmäisen rasittavaa” suon, metsän ja paksun sammaleen takia.
Outhier huomasi, että veneitä soudettiin eri tavalla Tornion- ja Tengeliönjoen koskissa.
Tornionjoessa soutajat soutivat kaikin voimin eteenpäin. Tengeliönjossa veneiden kulkua sitä vastoin yritettiin hidastaa seipäillä.
Outhier mainitsi useamman kerran matkakirjassaan niin sanotun Pellon pöydän. Se on Tornionjoessa oleva laakea kivi, jota matkalaiset käyttivät perinteisesti levähdyspaikkana ja eväiden syöntiin.
Talvitiet merkittiin näreillä
Kun sulan veden aikaan jokea kuljettiin veneellä, talviaikaan sitä kuljettiin hevosten vetämällä reellä. Talvitiet kovettuivat kantaviksi ja ne merkittiin kulkijoiden avuksi näreillä, nuorilla puilla. Virtapaikat kierrettiin rannan kautta.
Huhtikuussa retkikunta teki tarkistusmittauksia Pellon observatoriossa. He joutuivat pitämään kiirettä, jotta ehtivät palata Tornioon ennen kelirikkoaikaa. Kevään kelirikon aikana ei päässyt kulkemaan reellä eikä veneillä.
Esimerkiksi Torniossa Kaupunginlahden eteläpuolella eli nykyisen Haaparannan alueella asunut koulumestari Johan Wegelius muutti Suensaaren puolelle kelirikkoajaksi kulkemisen helpottamiseksi.
Lähteet:
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Maan muoto”. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019 (alk. 1738).
Outhier, Réginald. Matka Pohjan perille. Maupertuis-säätiö ja Väyläkirjat, 2011 (alk. 1744).
Tornionlaakson elinkeinot
Jokilaakso Torniosta Pelloon saakka oli pääasiassa talonpoikaisen väestön asuttamaa aluetta, mutta alueella asui ja liikkui myös saamelaisia.
Pappiloiden asukkaat ja armeijan palveluksessa olevat olivat käytännössä ainoita säätyläisiä – kolmen ylimmän säädyn eli aateliston, papiston ja porvariston jäseniä – Tornion kaupungin ulkopuolella. Heidän elintapansa ei juuri poikennut varakkaimpien talonpoikien tavoista.
Karjanhoito oli jokilaakson keskeinen elinkeino ravinteikkaiden rantaniittyjen vuoksi. Lyhyen kasvukauden aikana pellolla kasvoi pääosin ohraa. Outhier kuvaili matkakirjassaan useaan otteeseen jokivarren “hyvin kaunista pyöreätähkäistä ohraa”.
Jokilaaksojen suurimmissa taloissa oli kruununvoudin, valtion viranhaltijan, arvion mukaan vuonna 1738 keskimäärin kaksi hevosta, 10–15 lehmää ja 20–30 lammasta.
Saamelaiset tekivät kauppaa torniolaisten porvareiden kanssa, jotka matkustivat markkina-aikoina jokivartta ylöspäin.
Maupertuis’n havainnon mukaan ihmiset elivät leivän, voin ja piimän voimalla. Ravintoa täydennettiin poronlihalla ja kalalla.
Talojen pihapiirit olivat Tornionlaakson maaseudulla neliömäisiä, Outhier kirjoitti. Asuinhuoneet olivat maalla samantapaisia kuin kaupungissa. Pirtin ja keittiön lisäksi taloissa oli yleensä kaksi huonetta, jotka matkalaiset saivat käyttöönsä yösijakseen.
Yösijan saaminen ei ollut ranskalaisille ongelma. Sekä Outhier että Maupertuis kirjoittivat paikallisten olleen äärimmäisen vieraanvaraisia ja jakaneen anteliaasti vähästään.
“Työssämme meitä on auttanut täkäläisten ihmisten sitkeys ja sisu; luonto on luonut sellaisiksi tämän maan asukkaat. Seuduilla, joissa ei ole mitään, he kumminkin jotenkin tulevat toimeen; heillä on tuohella katetut hirsitupansa ja niissä jopa vierashuone, jota he eivät itse käytä ja johon he eivät juuri milloinkaan edes astu. Se on valmiina ottamaan vastaan yhtä hyvin La Mottrayen kuin meidät, ja kun sitten saavumme, voimme asettua taloksi edes tapaamatta talon isäntää tai emäntää. Kaikki muukin on käytettävissämme, lukuun ottamatta kauheaa savuista loukkoa, jonne he yhdessä ahtautuvat niin isä, äiti, lapset kuin miniäkin. Tupia on kuitenkin vain joen varrella, ja sielläkin harvassa, eikä niistä ollut meille turvaa erämaassa viettämiemme kahden kuukauden aikana.”
Näin Maupertuis kuvaili tornionlaaksolaisten talojen vieraanvaraisuutta kirjeessä ystävälleen herra d’Argensonille. Hän jatoi kuvailuaan kertoen alueen elinkeinoista ja asukkaiden pukeutumisesta.
Elinkeinoista ja ravinnosta
Lyhyen kasvukauden aikana viljeltiin ohraa, Maupertuis kirjoitti. Leivottaessa jyviin sekoitettiin joko ruumenia tai pettua. Ruumen on viljan jätettä kuten akanoita, pettu männyn kuoren alla oleva nilakerros.
Kymmenysluettelot eli verotustiedot todistavat, että Maupertuis’n havainto oli oikea. Noin 90 prosenttia viljasadosta oli ohraa. Ohra kypsyi nopeasti ja se kesti myös pakkasta.
Taloissa oli muutamia lehmiä ja lampaita, joita pidettiin maidon ja villan vuoksi, Maupertuis kirjoitti.
Karjanhoito oli keskeinen elinkeino. Epävakaa ilmasto ei ollut viljanviljelylle edullinen, mutta hyviä niittymaita ja siten rehua karjalle oli runsaasti. Parhaat niityt olivat rantojen ravinteikkaita tulvaniittyjä.
Jokilaaksojen suurimmissa taloissa oli kruununvoudin, muun muassa verotuksesta vastanneen valtion viranhaltijan, arvion mukaan vuonna 1738 keskimäärin kaksi hevosta, 10–15 lehmää ja 20–30 lammasta.
Saamelaiset tekivät kauppaa torniolaisten porvareiden kanssa. Esimerkiksi Jukkasjärven markkinat tammikuussa oli iso kauppatapahtuma, johon Tornion porvarit matkustivat ostamaan pohjoisen tuotteita.
Tavallista ravintoa oli leipä, voi ja piimä, Maupertuis kertoi Tornionlaakson asukkaiden ravinnosta. Lisäksi syötiin kuivattua poronlihaa ja raakaa kalaa.
Maupertuis kiinnitti huomiota siihen, miten retkikunnan palveluksessa olleilla miehillä oli kaikilla eväinään aina leipää ja piimää. Saman huomion teki vuosisadan loppupuolella matkakirjassaan Matka Lapin perukoille 1799 myös englantilainen tutkimusmatkailija Edward Daniel Clarke (1769–1822).
Varakkaissa taloissa juotiin teetä. Outhier mainitsi tämän kertoessaan Brunniuksen perheen tarjoiluista Ylitornion pappilassa. Kahvia oli alettu tuoda Suomeen 1720-luvulla Turun suunnalla, mutta sen kulkeutumisessa tornionlaaksolaisiin talouksiin kestäisi vielä pitkään.
Vaatetuksesta
Paikallisten asukkaiden vaatteet olivat Maupertuis’n makuun kovin yksinkertaisia. Lapset kulkivat pelkässä paidassa ilman lakkia tai housuja. Miehet pukeutuivat pellavapaitaan, housuihin, patalakkiin, nahkavyöhön ja saappaisiin.
Maupertuis’ta kiinnosti, miten “täällä ei ole maajussia, kalastajaa eikä sotilasta, jolla ei aina olisi rukkaset kädessä niin kesällä kuin talvella.”
Naisten pukeutumisesta Maupertuis mainitsi ystävälleen, että nämä kulkivat lähes aina paljain jaloin ja säärin. Yleinen kampaus oli punapaulalla sidottu nuttura.
Maupertuis ja Outhier eivät kuvailleet kaupungin porvareiden pukeutumista. Varakkaat porvarit pukeutuivat säätynsä mukaisesti. Vuodesta 1734 alkaen Ruotsissa oli kerätty ylellisyysveroa muodinmukaisista pönkkähameista: hametta kannatteli lantiolle kiinnitetty kehikko, joka kasvatti hameen leveyttä sivusuunnassa. Tuona vuonna Torniossa maksettiin veroa kymmenestä hameesta.
Talvisin kaikki – suomalaiset, saamelaiset ja ruotsalaiset – pukeutuivat peskeihin eli poroturkkeihin. Myös retkikunnan jäsenet hankkivat itselleen talvea varten poroturkit. Myöhemmin Maupertuis maalautti itsestään muotokuvan, jossa hän on sonnustautuneena juuri poroturkkiin.
Vieraanvaraisuudesta
Ranskalaisen retkikunnan vierailu kiinnosti paljon jokivarren asukkaita. Outhier kirjoitti matkakirjassaan, miten esimerkiksi Aavasaksalla osa paikallisista asukkaista halusi osallistua niin kovasti retkikunnan työhön, että he ostivat työpaikan henkilöiltä, jotka oli palkattu Torniosta retkikunnan avuksi.
Asukkaat toivat retkikunnan leireihin ruokaa: tuoretta lohta, maitoa ja lampaanlihaa. Ranskalaiset maksoivat ruoasta paikalliseen hintatasoon nähden ruhtinaallisesti.
Outhier ylisti Tornionlaakson talojen vieraanvaraisuutta. Vieraskamareiden ovet avautuivat kielimuurista huolimatta, tulet sytytettiin tulipesiin lämmittämään vieraita ja vähäisistäkin ruokavaroista jaettiin kulkijoille.
Esimerkkinä ruoasta käy Outhier’n muistiin kirjaama illallinen, joka heille tarjottiin vauraassa talossa Juoksengissa. Pöytään oli katettuna “hyvää ohraleipää, kuivattua kalaa, maitoa, kermaa, voita ja juustoa, ja tarjoilu oli varsin siistiä.”
Väestöstä
Maaseudun väestö koostui talollisista, palkollisista, itsellisistä, käsityöläisistä ja sotilaista.
Tornion kaupungin ulkopuolella pappiloiden asukkaat ja armeijan palveluksessa olevat olivat käytännössä ainoita säätyläisiä. Heidän elintapansa ei juuri poikennut varakkaimpien talonpoikien tavoista.
Valtaosa asukkaista oli talollisia, iso osa heistä uudisasukkaita. Palkolliset otettiin maatiloille töihin aina vuodeksi kerrallaan.
Itsellisten joukko oli moninainen. Osa heistä oli köyhäinavun parissa olevia vanhoja tai muuten raihnaisia ihmisiä, osa viljeli pientä mökkiä, josta saivat juuri ja juuri toimeentulon itselleen.
Käsityöläiset keskittyivät kaupunkiin, mutta heitä oli jonkun verran myös maaseudulla.
Jokilaakso Torniosta Pelloon saakka oli pääasiassa talonpoikaisen väestön asuttamaa aluetta, mutta alueella asui ja kulki myös saamelaisia.
Pohjoinen alkuperäiskansa kiinnosti retkikuntaa. Maupertuis ja Outhier kuvailivat saamelaisia teoksissaan eksoottisina Lapin asukkaina, joiden elintavat kummastuttivat.
Kuvailuissa on usein arvottava sävy. Outhier esimerkiksi kirjoitti “lappalaisparoista”, jotka joutuivat nukkumaan ulkona pulkissa tai jotka “viettävät talven kodassa kurjasti pukeutuneina.”
Myös Maupertuis arvosteli kirjoituksissaan saamelaisten ulkonäköä, asumuksia ja elintapoja ylipäätään.
Rakennuksista
Outhier kuvaili, miten maaseudulla talojen pihapiirit olivat neliömäisiä. Asuinhuoneet olivat maaseudulla samantapaisia kuin kaupungissa.
Jokaisessa huoneessa oli takka, joka oli rakennettu tiilistä ja luonnonkivistä. Tulisijan vieressä oli uuni, jossa paistettiin leipiä. Pirtin ja keittiön lisäksi taloissa oli yleensä kaksi huonetta, jotka matkalaiset saivat usein käyttöönsä yösijaa pyytäessään.
Pihalla oli yleensä Outhier’n cottaksi kutsuma piharakennus. Se oli ylhäältä leveämpi kuin alhaalta ja asuinrakennusta korkeampi. Tällaisen rakennuksen retkikuntalaiset ostivat ja siirsivät Kittisvaaralle observatoriokseen.
Piharakennuksen vieressä oli kaivo, josta nostetiin vesi sisälle ja lämmitettiin siellä padoissa.
Ruokatarpeet säilytettiin aitoissa. Niitä oli pihapiirissä useita. Aitat oli rakennettu suurien kivien varaan maan pinnan yläpuolelle, jotta ruoka säilyi turvassa eläimiltä. Niihin kuljettiin puisia portaita pitkin, jotka olivat erillään rakennuksesta.
Talot sijaitsivat harvakseltaan joen varrella.
Outhier kuvaili tarkoin myös saamelaisten kodan rakenteen. Riu’uista muodostui halkaisijaltaan noin 4 metrin kehä. Kartion päälle oli levitetty riepuja ja porontaljoja siten, että kodan yläosaan jäi iso savuaukko.
Outhier’n havainnon mukaan asuinpaikkaa vaihdettaessa riukuja ei kuljetettu mukana vaan metsästä kaadettiin kodalle uudet tukipuut.
Lähteet:
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Kirje herra d’Argensonille”. Suom. Osmo Pekonen. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Kirje Verteillacin kreivittärelle”. Suom. Osmo Pekonen. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Outhier, Réginald. Matka Pohjan perille. Maupertuis-säätiö ja Väyläkirjat, 2011 (alk. 1744).
Teerijoki, Ilkka. “Väkiluku ja väestön rakenne 1600- ja 1700-luvulla”. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Toim. Olof Hederyd et al. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta. Jyväskylä, 1993.
Teerijoki, Ilkka. “Maatalouselinkeinot ja maatalouspolitiikka”. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Toim. Olof Hederyd et al. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta. Jyväskylä, 1993.
Mielikuva armottomasta pohjoisesta erämaasta
Maupertuis puhuu teksteissään Tornionlaaksosta Lappina. Hallinnollisesti Tornionlaakso ei ollut tuolloin Lappia vaan osa Länsipohjan eli Västerbottenin maakuntaa. (Katso kartta aikaisemmin tällä sivulla.)
Lapilla oli jo tuolloin tietty eksoottinen leima, jota Maupertuis käytti surutta hyväksi rakentaessaan itsestään arktisen seikkailijan kuvaa. Tutkimusmatka onkin jäänyt historiaan juuri Lapin astemittauksena.
Maupertuis’n itsestään maalauttama muotokuva lapinpeskeineen, karvahanskoineen ja -hattuineen sekä taustalla avautuva talvinen maisema näyttävät hyvin sen, miten pohjoisen olosuhteet ja pohjoinen kulttuuri koettiin kiinnostavina Keski-Euroopassa.
Yötön yö ja kaamos – kirjeessään herra d’Argensonille Maupertuis viittasi matkakohteensa luonnonolosuhteisiin vastaanottajalle tuttuina asioina. Samaisessa kirjeessään hän toisti jo tuolloin vakiintunutta kuvaa lappalaisista rumana ja pienikokoisena kansana.
Kirjeessään Verteillacin herttuattarelle Maupertuis kuvaili lappalaisten kylmänkestävyyttä. Lopputalvesta he eivät enää edes pystyttäneet kotiaan vaan “nukkuvat maan kamaralla talomme pihalla vain lunta pieluksenaan.”
Samassa yhteydessä Maupertuis kirjoitti, miten hänestä voisi tulla “maailman onnellisin lappalainen”, jos vain voisi unohtaa etelän muistot.
Haasteita täynnä oleva napamatka
Maupertuis puhui tutkimusmatkasta Navalle. Myös ranskalaisessa aikalaiskeskustelussa puhuttiin yleisesti juuri pohjoisnavalle suuntautuvasta tutkimusmatkasta.
Maupertuis korosti teoksessaan useassa yhteydessä äärimmäisiä olosuhteita, joiden keskellä pohjoisen retkikunta joutui selviämään. Kuvailuissa lienee mukana myös ennakkokäsityksiin sopivaa liioittelua.
Talvisin oli hurjia lumimyrskyjä ja pakkasia, kesäisin hyttyset aiheuttivat vertavuotavia haavoja.
“- - - talvi on täällä ikuinen vuodenaika, joka joskus muistuttaa itsestään keskellä kesääkin. Meille sattui tuntureillamme, että kesän helteellä, jolloin aurinkokaan ei laskenut, äkkiä kuitenkin tuli ikään kuin talvi ja tuntui kovin kylmältä.”
Muun muassa näin Maupertuis kuvaili luonnonolosuhteita kirjeessään edellä mainitulle herra d’Argensonille.
Yötön yö ja revontulet
Napapiirille ominaiset luonnonilmiöt kiinnostivat ymmärrettävästi luonnontieteilijöitä. Retkikunta saapui Tornioon parahiksi kesäpäivänseisauksen aikaan. Matkakirjoissaan Maupertuis ja Outhier – lisäksi myös le Monnier eräässä lehdessä julkaistussa matkakuvauksessa – kirjoittivat keskiyön auringon ihmeellisyydestä.
Matkalla Tornioon Outhier ja Le Monnier jopa nousivat puuhun nähdäkseen auringon paistavan keskiyöllä. He joutuivat laskeutumaan takaisin maan pinnalle ennen keskiyötä, koska eivät kestäneet heitä kiusaavia sääskiä.
Talvella matkalaisia kiinnostivat revontulet. Heistä Celsius oli tullut Euroopan tiedepiireissä tunnetuksi revontulitutkijana.
Lähteet:
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Kirje herra d’Argensonille”. Suom. Osmo Pekonen. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Maupertuis, Pierre Louis Moreau de. “Kirje Verteillacin kreivittärelle”. Suom. Osmo Pekonen. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.
Pekonen, Osmo. “Johdanto: Maan muotoa mittaamassa”. Teoksessa Maan muoto ynnä muita kirjoituksia Lapista. Toim. Osmo Pekonen. Väyläkirjat, 2019.